Hahhatihaa! Ja vuotta myöhemmin...

Jeps, hyvin lähti bloginpito käyntiin! Edellisestä postauksesta on alle vuosi! Kannattaakohan tässä uuteen yritykseen enää ryhtyäkään, kun suohon sitä itsensä syöksee kuitenkin... No, yrittänyttä ei laiteta. Ja eteenpäin, sano mummo lumessa - suosikkisanontani muuten. Etenkin näinä aikoina, kun olen itse varsinainen raihnamummo (27-vuotias sellainen...). Raihnaisuuteeni on tosin kelpo syy. Mutta eipä mennä asioiden edelle.

Mitä viimeisen vuoden aikana on tapahtunut? No, tuosta edellisestä merkinnästä lähtien ainakin seuraavaa (nämä eivät sitten välttämättä ole kronologisessa järjestyksessä):
- Olen päässyt uratikkaiden alapienalle: viime maaliskuusta saakka olen työskennellyt viestintätoimistossa, ensin osa-aikaisena viestintäassistenttina ja nyttemmin täysipäiväisenä viestintäkonsulttina.
- Olen seurannut läheltä ja elänyt mukana hyvän ystäväni avioeron ja uuden elämän aloituksen.
- Olen käynyt läpi tähänastisen elämäni pahimman (perhe)kriisin ja olletinkin selvinnyt siitä edes jotenkin, sillä nyt katson tämän asian suhteen tulevaisuuteen varovaisen valoisasti.
- Olen päättänyt, että jätän gradunteon paaaaaljon myöhemmäksi ja keskityn nyt työntekoon ja urani rakentamiseen.
- Olen päättänyt, että teen sen gradun helkkari soikoon sittenkin - viis arvosanasta, kunhan menee läpi vaikka rimaa hipoen. Jätin gradun tiedekuntaan tammikuussa ja sain arvosanaehdotuksen (nsla) helmikuun alussa. Olen siis kolmea tenttiä ja yhtä esseetä vaille valmis maisteri. Valmistuminen ei tosin tällä hetkellä siinnä näköpiirissä sattuneesta syystä.
- Olen mennyt naimisiin ja vaihtanut sukunimeäni.
- Olen käynyt Japanissa.

Kaikki edellä mainittu on vaikuttanut minuun ja tapaani ajatella. Olen monelta osin erilainen ihminen kuin vuosi sitten. Kaikkein merkittävin asia kuitenkin - siis asia, joka vaikuttaa elämääni tästä lähin aina - on sellainen, joka peittoaa merkityksellisyydellään kaiken muun.

Minä odotan lasta.
Meille tulee vauva.
Minusta tulee äiti ja Tonista isä.
Me emme enää koskaan ole vain kahden.

Niin, siinä siis syy tämänhetkiseen raihnaisuuteenikin. Raskauden viimeisiä aikoja viedään (ylihuomenna on laskettuun aikaan seitsemän viikkoa), ja olo on sen mukainen. Selkää särkee, turvottaa, ilma vaivaa ja ruhossa on raahaamista. Odotuksen onnea! Pääasia on tietysti, että vauvalla tuntuvat ainakin vimmaisesta mahassa möngertämisestä päätellen olevan asiat kunnossa.

Mutta eipä tämä raskauden viimeinen kolmannes ainakaan fyysisesti - ainakaan minulle - mitään ruusuilla tanssimista ole. Minä kun niin kuvittelin kuuluvani niihin ihmisiin, joilla raskaus sujuu että viuh vaan ilman sen kummempia kremppoja ja kramppeja. Ja niin se sujuikin aina siihen saakka, kun 30 raskausviikkoa täyttyi. Sitten alkoivat huimaus, huonovointisuus, turpoaminen ja turvotuskivut, selkäsärky ja työahdistus.

Onneksi töitä on virallisestikin enää kaksi viikkoa ennen äitiysloman alkua. Paitsi että tänään olin kipuilun ja särkyilyn takia kotona, ja huomiseksi on varattu lääkäriaika: totta puhuen ounastelen, että minut passitetaan näiksi viimeisiksi viikoiksi sairaslomalle. Eli käytännössä en menisi enää ollenkaan töihin. Se on kyllä käytännössä aika kauhistuttavakin ajatus - olen todellakin mökkihöperöityvää sorttia. Luotan kuitenkin siihen, että lääkäri osaa sanoa, mikä tällä hetkellä on minulle parasta. Neuvolan täti ainakin tuntuu olevan sitä mieltä, että nyt alkaa olla tämän mamman aika siirtyä odotusmoodiin. No, saas nähdä.

Saisikohan sitä äitiyslomalla pidettyä blogia? Tavallaanhan se voisi olla aika kiva, saisi Pätkiskin sitten isompana lukea äitinsä tuntoja. Siis jos haluaa.