Rakas poikani

Esikoispoikamme syntymä oli varsin järisyttävä kokemus - ei varsinaisesti järisyttävän hyvä tai järisyttävän kauhea, vaan yksinkertaisesti kokemus, jota en kerta kaikkiaan koskaan unohda. Yksityiskohdat toki hiipunevat mielestä vuosien varrella, ja siksi haluankin kirjoittaa tämän tekstin itselleni muistiin. Mitään erityisen dramaattisia käänteitä rytinään ei sisältynyt, mutta eipä meidän Pätkis myöskään aivan tuosta noin vaan meinannut mahanahan tälle puolelle tulla - nykylääketieteen keinot jouduttiin lopulta ottamaan käyttöön.

Aloitetaan alusta. Yllätysvauvamme Pätkiksen laskettu aika, 11.4.2008, tuli ja meni vailla merkkejä tulokkaan saapumisaikeista. Syntymän ihme koettiin lopulta 12 päivää myöhemmin raskausviikolla 41+5, ja nuo päivät olivat todellakin elämäni pisimmät ja henkisesti raskaimmat. En olisi koskaan uskonut, että on niin kuluttavaa odottaa vauvan tuloa! Usko ehti jo loppua, ja päätin sopeutua siihen, että synnytys käynnistetään perjantaina 25.4., kun 42 raskausviikkoa täyttyy. Luonto pääsi kuitenkin yllättämään, ja keskiviikolle 23.4. sovittu yliaikaiskontrolli, jossa käynnistysaika oli tarkoitus lyödä lukkoon, jäi väliin.

Tiistaina 22.4. aamupäivällä jäi vessassa paperiin pieni kokkare limaa, jossa oli hiukan kuivunutta verta. Arvelin, että limatulppa on vihdoin lähtenyt liikkeelle. En kuitenkaan viitsinyt ruveta spekuloimaan mitään - tulkintani eivät olleet aikaisemminkaan johtaneet mihinkään, joten pidin yhä todennäköisimpänä vaihtoehtona perjantaista käynnistystä.

Seuraavana yönä eli keskiviikkona 23.4. aamuyöllä kolmen maissa heräsin siihen, että alavatsassa tuntui ajoittain aikaisempaa kivuliaampia supistuksia. Eivät nämäkään mitään kovin kipeitä olleet; ne tuntuivat lähinnä vähän normaalia voimakkaammilta kuukautisjomotuksilta (ja, heh, en tuolloin tosiaan vielä tiennyt, mitä kipu on! :D). En tietenkään saanut enää unta kun arvuuttelin siinä, että olisivatkohan nämä niitä oikeita suppareita vai eivät. Sitten puoli viiden maissa, ihan yhtäkkiä, kuului alamahasta naks. Olin lukuisista nettikeskusteluista lukenut, että ääni tarkoittaa sikiökalvojen puhkeamista, mutta olin silti ihan että mitä häh. Hiippailin kuitenkin työhuoneeseen sujauttamaan pikkuhousuihin siteen, johon alkoikin pikkuhiljaa tihkua vaaleanpunertavaa nestettä.

Supistuksia alkoi tulla hiukan tiheämmin, mutta niiden väli ei suinkaan ollut edelleenkään säännöllinen vaan vaihteli viiden ja viidentoista minuutin välillä. Minä kukuin ylhäällä miehen nukkuessa autuaan tietämättömänä mistään. Kuuden jälkeen kävin muina naisina sanomassa Tonille, että taitaa tihkua lapsivettä ja että voi olla parempi, ettet lähde töihin. Kyllä siinä oli mies ihmeissään. Soitin malttamattomuuttani sitten Kättärille ja tiedustelin, että mitenkäs tässä toimitaan. Kuten arvelinkin, sain ohjeeksi odotella kotona supistuksia. Lääkäri lähettäisi sitten puoliltapäivin yliaikaiskontrollista synnyttämään, jos näkisi sen ajankohtaiseksi - tai sitten passittaisi vielä kotiin kärvistelemään. Illansuussa vasta pitäisi ryhtyä tosiaan miettimään näytille lähtöä.

Seitsemän maissa heittäydyin Tonin viereen sängylle jutustelemaan päivän mahdollisesta kulusta. Toni totesi, että töihin olisi varmaan turha lähteä, kun ei siellä kuitenkaan saisi mitään tehtyä. Minä taisin ehdottaa, että voisimme alkaa pikkuhiljaa keräilemään sairaalakamppeita kokoon - jotakin oli toki jo koottu hoitopöydälle lähtövalmiiksi, mutta kaikissa perhevalmennuksissa oli painotettu, että synnyttämään lähtiessä on aikaa vaikka kuinka ja että kotona ollaan mahdollisimman pitkään. Niinpä tarkoitus oli pakata kamppeet valmiiksi vasta lähtöä vartoessa.

Tai sitten ei. Nousin sängyltä, ja silloin alavatsassa rusahti kunnolla. Tunsin, että vettä hulahti siteeseen ihan reilusti. Kurkkasin housuihin ja säikähdin: vesi oli vihreää. Eikös tämä tarkoittanut, että nyt pitäisi sitten mennä aika viivyttelemättä? Hui! Soitin Kättärille, josta neuvottiin tulemaan saman tien. Siinä sitten keräsimme kokoon, mitä jännitykseltämme muistimme, ja eipä aikaakaan, kun Hondan nokka suunnattiin kohti Käpylää.

Kättärillä minut pantiin käyrille makailemaan. Supistuksia tuli noin seitsemän minuutin välein, ja ne alkoivat hiljalleen yltyä aikaisempaa tuntuvammiski. Yhdeksän tietämillä kätilö teki minulle sisätutkimuksen ja totesi, että kohdunsuu oli hädin tuskin sormelle auki ja että kanavaakin oli vielä jäljellä puolisentoista senttiä. Vielä ei siis ollut aika synnyttää.

Lähdimme ulos kävelylle meininkiä vauhdittaaksemme. Kivut yltyivät kaiken aikaa, ja välillä jo tihrustin hiukan itkuakin. Kävimme syömässä hampurilaiset, ja minä jouduin pakottamaan omani kurkusta alas saadakseni hiukan energiaa koitosta varten. Söin seisaaltani, sillä istuminen tuntui mahdottomalta. Haaveilin pääseväni kuumaan suihkuun ja sen haaveen voimin sain raahauduttua Tonin käsipuolessa takaisin sairaalaan.

Pääsin suihkuun, joka helpottikin ihanasti oloani. Siellä kuumassa vedessä vierähti tunti, kun puhaltelin supistuksia yksi kerrallaan välillä seisten ja välillä jumppapallolla istuen. Puolenpäivän jälkeen meidät ohjattiin synnytyssaliin, ja kätilö totesi kohdunsuuni olevan auki kolmisen senttiä. Minulta kyseltiin kivunlievitystoiveita, ja puhkuin olevani erittäin epiduraalimyönteinen. Tässä vaiheessa vielä tepastelin ympäri huonetta ja nojailin puolapuihin supistuksen tullessa, mutta koska kannettavan sydänkäyrälaitteen piuhat olivat kadoksissa, jouduin sitten sänkyyn käyrille. Supistukset tuntuivat jo tosi ilkeiltä, ja oksensinkin kertaalleen kivusta.

Lääkäri tuli huoneeseen nipsauttamaan vauvan päähän sydänkäyräpinnin ja ottamaan mikroverinäytteen - ilmeisesti lapsiveden värin takia. Ei kyllä ollut erityisen miellyttävää, kun jalkovälissä tehtiin erilaisia toimenpiteitä mitä omituisimmin välinein ja minun piti yrittää pysyä paikallani, kun mieli teki kiemurrella kipeiden supistusten kourissa.

Kahden jälkeen anestesialääkäri saapui paikalle tuikkaamaan selkääni puudutteen. Voi pojat, että se tuntuikin hyvältä. Pistos ei tuntunut ollenkaan, ja puudutteen alkaessa vaikuttaa sain rentouduttua ihanasti. Takapuoleen jäi kuitenkin ikävä paineen tunne, joka voimistui aina supistusten myötä. Hiukan puudutteen annon jälkeen sain myös oksitosiinitipan, joka voimisti supistuksia niin, että kun puudutteen teho alkoi laantua, aloin minä huutaa. Siis oikeasti huutaa. Ulisin kuin eläin joka supistuksella, ja supistuksia tuli parin minuutin välein. Pyysin uutta epiduraaliannosta ja yritin sinnitellä siihen saakka ilokaasulla. Sen apu perustui kuitenkin lähinnä hallittuun hengittelyyn, itse kaasusta tuli inhottavan känninen olo.

Puoli viiden maissa tehdyssä sisätutkimuksessa kohdunsuu oli edelleen auki vain kolmisen senttiä. Tuska ei siis ollut vienyt tilannetta eteenpäin lainkaan! Tässä vaiheessa aloin epäillä, että minulle käy kuten äidilleni - että avautuminen pysähtyy tykkänään ja että vauva otetaan lopulta mahasta puukolla.

Supistukset jatkuivat, ja toinen epiduraaliannos vaikutti ensimmäisen tavoin vajaat pari tuntia. Seitsemän jälkeen kohdunsuu oli jo kuutisen senttiä auki, mutta reuna oli paksu ja eteneminen oli yhä kovin hidasta. Oksitosiinitippaa lisättiin. Minä huusin taas tuskaani, ja Toni piteli minua kädestä ja yritti epätoivoisena kannustaa.

Hiukan ennen kahdeksaa lääkäri tuli arvioimaan tilanteeni. Hän antoi kohdunsuulle vajaan tunnin aikaa aueta lisää oksitosiinin voimin - jos tilanne ei muuttuisi, olisi edessä sektio. Sain kolmannen epiduraaliannoksen, ja tässä vaiheessa olin jo ihan varma, että leikkuriin mennään. Tämä puudute ei enää tehonnut edellisten lailla, ja selvisin tuon tunnin keskittymällä siihen, että kohta tästä edetään johonkin suuntaan joka tapauksessa. Olin aika tokkurassa ja uikutin vain hiljaa torkahtelun lomassa.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen lääkäri tuli takaisin. Kuten olin arvellutkin, tilanne ei ollut edistynyt lainkaan. Kohdunsuun avautuminen oli siis pysähtynyt kuuteen senttiin yli kahdeksi tunniksi, ja lisäksi tarkkaavainen kätilö keksi sujauttaa kainalooni kuumemittarin ja huomasi minun ruumiinlämpöni kohonneen niin, että kohtutulehduksen vaaran vuoksi oli syytä jo toimia. Klo 21.15 tehtiin päätös kiireellisestä sektiosta pysähtyneen synnytyksen ja minulle nousseen kuumeen vuoksi.

Leikkaussali oli vapaana, joten minua alettiin pikaisesti valmistella sektiota varten. Hätää ei ollut, sillä vauvan sydänäänet olivat tilanteeseen nähden ihan hyvät ja minunkin vointini kohtalainen. Sovimme Tonin kanssa, että hän soittaa perheillemme ja kertoo tilanteesta ennen saliin tuloaan. Toni jäi surkean näköisenä odottamaan synnytyshuoneeseen, kun minut kärrättiin yläkertaan.

Minä olin (varmaan aika lääkepöllyssä) ehkä yllättävänkin rauhallinen. Juttelin leikkaussalihenkilökunnan kanssa mukavia ja kerroin, että meille on ilmeisesti tulossa tyttö. Päivittelin mukavalle anestesialääkärille spinaalipuudutuksen tehokkuutta ja odottelin vain, että päästään asiaan. Minua ei jännittänyt ollenkaan, vaan seurasin kiinnostuneena ihmisiä työssään. Ennen pitkää Toni saatettiin luokseni valkoisissa leikkaussalivaatteissa ja suikka päässä. Hän yritti selitellä punaisia silmiään väsymyksellä, mutta minä sanoin, että kyllä täällä saa itkeä.

Sitten näkösuojan toiselta puolelta kerrottiin, että nyt mennään. Minä tunsin hassua vellontaa ja heiluttelua, jota huvittuneena kommentoinkin. Äkkiä kuului rääkäisy. Minun sydämeni hypähti ja kysyin, että kumpi se on. Vastaukseksi sain: "Ei me vielä tiedetä, täällä vasta imetään hengitysteitä, vauva on vielä mahassa". :D Sairaalan synnytyskertomuksessa lukee, että "itkee heti pään synnyttyä"... Kiukkuinen pikkumies olisi halunnut jäädä masun lämpöön!

Pian sitten jo vauva nostettiinkin mahasta pois (klo 21.39 eli 24 minuuttia sektiopäätöksen jälkeen) - ja meille kerrottiin, että tulokas onkin poika! Minä nauroin ääneen ja päivittelin, että mitäs me nyt niille vaaleanpunaisille vaatteille tehdään, ja Toni itki vuolaasti. Se oli kyllä aivan hullu hetki. Pahkapäistä ja veristä vekaraa vilautettiin meille näkösuojan yli, ja minä ajattelin, että sehän on ihan oikea, elävä vauva! Ja ihanan kaunis!

Vauvan vointi tutkittiin (pisteitä tuli yhdeksän) ja herra sai kapalon ylleen. Pätkis nostettiin rinnalleni hetkeksi, mutta tärisin puudutteen takia niin holtittomasti, että hän ehti olla siinä vain hetken. Tuore isä sai esikoisensa syliinsä, ja kätilön kanssa he suuntasivat alakertaan pesulle, punnitukselle ja mittaukselle. Minä jäin parsittavaksi leikkuriin. Taisin jutella vähän sekavia lääkärille ja hoitajille ja olin kyllä varmaan iloisimmasta päästä leikattavia synnyttäjiä... Henkilökunta tuntui vähän kummastelevan, kun yritin kovasti osallistua heidän keskusteluunsa ja siinä sivussa kysellä, että mitäs kohtaa mun mahasta siellä nyt kursitaan kokoon. Vastaukseksi sain omituisia latinankielisiä lääketieteen termejä. Hmph.

Kokoon ommeltuna makailin heräämössä reilun tunnin verran. Kun minut todettiin riittävän hyvävointiseksi, tuli yksi Haikaranpesän yökätilöistä noutamaan minua alempaan kerrokseen. Kiittelin seuranani heräämössä olleita leikkaussalihoitajia ja paikalle eksynyttä anestesialääkäriä siitä, että he olivat olleet mukana elämäni suurimmassa tapahtumassa. Vasta hississä uskalsin kysyä, olimmeko saaneet perhehuoneen. Myöntävä vastaus tuntui ihanalta.

Huoneen ovella näin vihdoin isäksi tulleen aviomieheni ja ihanan, rakkaan pienen poikani. Pätkis hamuili ja nokki jo kovasti tissi mielessään. Kätilö auttoi minua peseytymään sängyssä ja rohkaisi minua sitten nukkumaan vauvan kanssa vierekkäin ja ihokontaktissa. Pätkis nostettiin rinnalleni, ja hän osasi melkeinpä välittömästi napata tissistä kiinni oikealla otteella. Pääsin siis heti imettämään ensimmäistä kertaa. Tuona yönä minä en juuri nukkunut, mutta elämäni miehet vetelivät kyllä sikeitä aivan uupuneina. Minä vain hämmästelin onneani ja kuuntelin lapseni hengitystä.

Vietimme sairaalassa neljä vuorokautta. Minulle tiputettiin infektion takia antibioottia suoneen kolmesti vuorokaudessa, ja muu aika kului imetykseen ja uuden elämän ihmettelyyn. Toni hoiti vauvaa esimerkillisesti (vaipanvaihtovastuu on kotonakin isällä aina, kun hän on kotona) ja vaikutti osaltaan imetyksen käynnistymiseen valtavasti. Minä en ensimmäisinä öinä voinut muuta kuin kääntää kylkeä, mutta Toni hyppäsi aina tarvittaessa sängystään hyssyttelemään vauvaa ja siirtämään hänet toiselle rinnalle. Yhteistyömme saikin kiitosta kotiutumispäivänämme - siinä vaiheessa minun rintani jo valuivat maitoa, ja Pätkiksen paino oli kääntynyt nousuun.

Olen kuluneiden viikkojen aikana pohtinut kaikkea tätä usein ja mietiskellyt, olisiko alatiesynnytys ollut mahdollinen, jos asiat olisivat menneet toisin. Ainakin minun naiseudessani taitaa olla aika syvälle rakennettuna halu pystyä synnyttämään lapsensa luonnollisesti, olla synnynnäinen synnyttäjä. En tällä siis suinkaan tarkoita kipulääkkeetöntä luomusynnytystä vaan sitä, että kohtu yksinkertaisesti pystyy työskentelemään riittävän kovasti ja oikein lapsen ulos saattamiseksi. Mietin, olisiko lapsi laskeutunut paremmin, jos olisin päässyt liikuskelemaan supistusten voimistuessa ja tihentyessä - ja olisivatko supistukset voimistuneet ja tihentyneet riittävästi ilman oksitosiinitippaa ja käsittääkseni melko varhaisessa vaiheessa annettua epiduraalia. Pohdin myös sitä, vaikuttiko avosuutarjonta lapsen laskeutumiseen. Toisaalta kuitenkin sektio oli tavallaan hyvinkin positiivinen kokemus, ja olen toipunut leikkauksesta mainiosti. Kipulääkkeitäkään en joudu enää napsimaan kuin aivan satunnaisesti.

Jos meitä vielä toisella lapsella siunataan, lähden kuitenkin synnyttämään melko toisin ajatuksin kuin tällä ensimmäisellä kerralla. En tietenkään pety, vaikka toinenkin lapsi syntyisi sektiolla - tulos on tärkein, eikä synnytys naisesta äitiä tee - mutta olisin toki utelias kokemaan alatiesynnytyksen ponnisteluineen.

Kaiken tämän päätteeksi todettakoon, että meidän Pätkis tuli maailmaan juuri hänelle sopivalla tavalla ja teki meistä tullessaan maailman onnellisimmat vanhemmat. Hänen syntymäpäivänsä oli minulle ja miehelleni kokemus, jota tuskin koskaan unohdamme ja joka lähensi meitä toisiimme arvaamattoman paljon. Minun mietteeni ja jossitteluni synnytyksen kulusta varmasti haalenevat, mutta tuon päivän paras anti on ja pysyy; rakas esikoispoikamme on muuttanut elämämme lopullisesti. Kuulostaa kliseiseltä, mutta niin se vaan taitaa olla, että oman lapsen syntymän jälkeen sitä tuntee ymmärtävänsä hiukan paremmin, mitä elämä oikeasti on.

Pätkis-herra tuli siis maailmaan keskiviikkona 23.4.2008 klo 21.39 raskausviikolla 41+5. Strategiset mitat olivat 3 960 g, 51 cm ja pipo 36 cm (isopäinen kuten vanhempansa, raukkaparka).